Rakastan sitä, kun on tekemistä. Olen parhaimmillani kun jokapuolella on jokin juttu kesken ja päällimmäinen tunne on kiire. Saan tehokkaasti aikaiseksi ja nukun yöni hyvin kun tunnen olleeni hyödyllinen ja rakentava.
Tässä kohtaa mieheni tuijottaisi minua ivallisesti hymyillen pitkään. Mitä, kokemukseni ja todellisuusko poikkeavat toisistaan?
Aivan. Minähän olen ihmishirviö stressaantuneena.
Olen yrittänyt oppia ottamaan ensin tunteeni tarkasteluun ennenkuin toimin, mutta silti sorrun aivan liian usein tiuskimiseen. Turhaudun helposti jos asiat eivät hoidu toivomallani tavalla tai vauhdilla.
Menin naimisiin mistään järkähtämättömän pohjoispohjanmaalaisen jäyhän kanssa. Rakastan sitä, miten mieheni osaa suhtautua aina ja kaikkeen rationaalisesti hötkyilemättä. Toisaalta se on maailman raivostuttavin piirre. Kun minun mielestäni on jo kiire, miehelläni on kaikki maailman aika käytettävissään. Tai niin hän ainakin käyttäytyy.
Samalla kun hakkaan päätäni seinään ja päätän "tehdä sitten itte kun ei toinen viitsi", ihailen salaa hänen rauhallisuuttaan. En siltikään osaa olla ja odottaa, mitä tapahtuisi, jos jättäisin hötkyilemättä.
Onneksi rakkaani on jo oppinut, että kannattaa antaa minun tohottaa menemään niin kauan kun en ole haitaksi muille. Hän myös huomauttaa siinä kohdassa, kun alan olla raivostuttava. Keneltäkään muulta en ehkä asiaa ottaisi vastaan. Niinpä, tässä nyt ollaan, tuijotellaan televisiota, vaikka voisi survoa epätoivon vimmalla muuttotavaraa laatikoihin. Joita tosin pitäisi ensin saada lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti